torstai 30. lokakuuta 2014
Motokuskin lounastauko...
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Sadepäivän laiskottelijat
tiistai 28. lokakuuta 2014
Koppelo!
Kävimme aamusta heittämässä Hildan kanssa erästelylenkin tästä mökiltä kävellen valtionmaille. Sen jälkeen hieman siivoilimme mökkiä ja lähdimme Halin kanssa kierrokselle. Onnistuimme valitsemaan niinkin huonon maaston, että Hali ei, hetkittäin jopa oikein hyvin irtoavan, haun tuloksena löytänyt linnun lintua.
Eilen Hali ei iltapäivälenkillään irronnut oikeastaan ollenkaan. Sillä oli valitettavasti myyrientonkimisvaihde silmässä. Vaihde kääntyi lintuasentoon vasta, kun iso ukkometso lähti maasta lentoon. Valitettavasti, oikeasta vaihteesta huolimatta, tämän jälkeen ei enää löytynyt lintuja.
Hali sai jäädä tunniksi autoon odottamaan, kun heitimme Hildan kanssa lenkin. Hilda pöllytti komeasti riekon ampumahollille. Oli niin upeaa työtä, että koira olisi palkkionsa ansainnut pudotuksen muodossa, mutta mehtikana on tosiaankin tänä vuonna rauhoitettu. Autolle palaillessa melko kaukana näimme joko akkateeren tai koppelon lentävän.
Hildan reissun jälkeen kävimme Halin kanssa kiertämässä vielä mökin lähistön vaaran. Laella lensi isohko pöllö. Autolle palaillessa Hali pöllytti vaaran alarinteeltä riekon. Lumiseen aikaan riekkojen ei ilmeisesti valkoisen suojavärinsä ansiosta tarvinnut liikkua mihinkään, koska niitä ei ole näkynyt, paitsi nyt, kun vesisade vei lumet mennessään.
Harmiksemme kiersimme Halin kanssa tänään siis "tyhjää" metsää, mutta sitä ennen Hildan kanssa kävi koppelomainen flaksi!
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Tuulta päin!
Eilen oli aivan karsea keli. Pidimme suosiolla erästelystä vapaapäivän. Kävimme aamusta kuitenkin narulenkin koirien kanssa. Silloin vihmoi terävää lunta päin pläsiä! Iltapäivällä rupesi satamaan vettä. Pakkanen meni persiilleen: + 5 astetta.
Tänäänkään ei ollut mikään unelma ilma, mutta lähdimme silti Halin kanssa erälle. Kiipeilimme särkkää ylös ja alas melkoisen navakassa tuulessa. Emme nähneet kuin jälkiä lumessa... Reissussa vierähti noin tunnin tauolla neljä tuntia. Sinä aikana Hali pyydysti neljä hiirtä... ja söi ne. Välillä se irtosi hyvän matkaa meistä ja teki hienoa työskentelyä, mutta lintua ei löytynyt.
Metso näytti meille kyllä isosti keskaria. Särkillä oli paljon tepastelujälkiä, mutta ainut metso näyttäytyi, kun lähdimme mökille ajelemaan. Hyvä, kun olimme auton menosuuntaan saaneet käännettyä, niin komea ukkometso pyyhkii auton vasemmalla sivulla. Kiihdyttää niin, että pääsee lentämään auton editse tien yli ja suihkii auton oikeaa sivua takaisin sinne mistä ikinä tulikin meille ilkkumaan.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Piinaavista piinaavin tunti!
Torstaina erästelimme ensin tunnin Halin voimin ja sitten pari tuntia Hildan voimin. Hali sai aikaan yhden hätäisen pyyhaukun, kun olimme n. 50 min. kulkeneet. Hilda löysi vain poron koiven ja isohkon tupon poron karvaista nahkaa... Soma vietti saikkupäivää, koska kehitti itselleen vesihännän edellispäivästä.
Iltapäivällä miehet kävivät Hildan kanssa vielä pienehköllä lenkillä meidän mailla suoraan mökiltä. Jyrki oli nähnyt koppelon ja pyyn, mutta liian kaukaa olivat lähteneet.
Perjantaina kiersimme aamusta meidän jokipalstaa. Jyrki ja vesihännän selättänyt Soma joen tällä puolen ja me tois puol jokke Halin kanssa. Täl pual jokke oli näkynyt koppelo ja musta teeri, mutta ei ampumahollilta.
Meillä meni Halin kanssa aamun ensimmäinen tunti aivan haaskuun. Hali säntäsi hetikohta porojen perään. Episodissa vierähti tunti! Hali juoksi porojen perässä niin pitkälle, että puuskaisesti puhaltamaan ruvenneessa tuulessa haukkukin hävisi kokonaan. Siinä sitä kuule tunnin aikana ehtii miettiä kaikenlaista... Päällimmäisenä aatoksena tietysti, että miksi emme älynneet kytkeä Halia heti, kun porot näimme... Seuraavaksi mieltä kovertaa ajatus muista porotokan perässä jolkottavista saalistajista. Olin aivan varma, että susi nappaa Halin. Porojen ja hirvien jälkien perässä nimittäin oli juosta jolkottanut joko iso hirvikoira tai susi. Askelparin pituus oli n. 2 m ja välikin reilu puolimetriä...
Kuljimme Halia vislaillen ja huudellen. Ensin etenimme rintamana, mutta sitten jonkin matkaa peräkkäin. Äkkäsin kuitenkin, ettei ole mitään järkeä kulkea peräkanaa huudellen. Käännyin takaisin. Aikomuksena lähteä uudestaan lumisen metsään kadonneita jälkiä etsimään. Torppasin kuitenkin sen ajatuksen, ettei metsässä ole kohta emäntäkin hukassa. Mieleen välähti Halin edellisestä "karkureissusta", että olisiko Hali voinut tulla lähtöpaikalle, vaikkei siellä tälläkertaa ole edes autoa, koska Jyrki jätti meidät siihen. Lähtöpaikalta Hali kuitenkin löytyi! Siellä se istua kökötti kuin orpo piru. Olimme molemmat pakahtua riemusta, kun näimme toisemme! Tähän perheeseesn hankitaan nyt tutkapanta, omia sydämentykytyksiä lieventämään.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Haukku raikaa!
tiistai 21. lokakuuta 2014
Ahma
Tänään meille tarjoutui tuhannen taalan paikka. Laitoimme omalla metsäpalstalla Halin aivan tuoreille metson lumijäljille. Hali lähti upeasti seuraamaan jälkeä. Seurasi tarkasti hyvän matkaa, mutta sitten pyyhki meidän editse toiseen suuntaan. Hetki siitä, niin ukkometso rysäyttää lentoon männiköstä meistä noin parikymmentä metriä matkaa! Mitä ihmettä, miksei Hali haistanut sitä?!?
Seurasimme jäljistä mistä Hali oli mennyt. Sen jäljet kääntyivät vain noin kymmenen metriä ennen metsoa! Metso ei ollut köpötellyt olinpaikkaansa vaan lennähtänyt. Ja tästä kohtaa erkani ahman jäljet, joita Hali oli lähtenyt seuraamaan!
Voi hemmetti, että harmitti. Halilla oli niin lähellä saada perslähtö ukkometsosta. Ja ajatella, jos se olisi noussut puuhun, jos Hali olisi haukkunut. Jos ja jos...
Meidän palstalla oli jäljistä päätellen liikkunut porotokka, joiden perässä ahmat olivat olleet. Hali jostain syystä seuraili kovin ahmojen jälkiä. No, ahmahan kuuluu näätäeläimiin... Pitänee linnustuksesta vaihtaa ei mihinkään pien- vaan suoraan suurpetoihin Halin kanssa!
(Ja tosikoille tiedoksi, että joo tottakai kunnioitamme ahmaa rauhoitettuna eläimenä...).
maanantai 20. lokakuuta 2014
Parempi pyy pivossa...
lauantai 18. lokakuuta 2014
Jäiden laulu
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Minä ja metsästys: popsi, popsi porkkanaa!
Kuten taajamafarmari, niin minäkään en ole lähtöisin metsästävästä perheestä. Olen kuitenkin aina viihtynyt metsässä ja maaseudulla. Vaikka asunkin kaupungissa, tosin onneksi pienessä sellaisessa, olen sielultani maalaislapsi.
Nuorempana rakastin hiihtämistä, harrastin jonkin verran suunnistusta ja kävin jopa sienestämässä. Viime vuosituhannella eli joskus -90 luvun puolivälissä, rupesin käymään mukana jänismetsällä. Tällöin minulla oli hyvin negatiivinen MIELIkuva metsästyksestä. Kuvittelin, että ajokoira ajaa saaliin suoraan metsästäjän syliin, ja metsästäjä vain ampuu jänöparan ja se on sitten siinä.
Miten väärässä olin mielikuvineni. Metsästys ei ollut ollenkaan näin suoraviivaista. Yleensä metsästäjä seisoi saaliiseen nähden väärin, katsoi juuri vasemmalle ja jänö paineili oikealta tai sitten koko jänöä ei näkynyt, vaikka ajohaukku raikasi kirkkaana. Yleensä jahtireissuilta palattiin ilman saalista, mutta monia luontokokemuksia rikkaampana.
Varsinainen innostus metsästykseen syttyi aviomieheni kanssa. Aviomieheni on kotoisin Suomen entisestä pääkaupungista, mutta myös hyvin erähenkinen ajatelmineen. Hänen metsästyskortin suorittaminen tämän vuosituhannen alkupuolella, avasi meidän molempien ovet sellaiseen maailmaan, joka vei sydämeltään metsästäjä-keräilijät täysin mukanaan. Ensimmäinen kanalinnustusreissu pohjoiseen. Viikon rämpimisen jälkeen saaliina erästelyn viimeisenä päivänä yksi pyy, jonka ei-niin-toimiva koira söi... Hieno reissu, millä sitä malttaa odottaa ensi syksyyn, jotta pääsee taas!
Tästä reissusta alkoikin jokavuotinen perinne, joka on edennyt jo sellaisiin mittapuihin, että olemme hankkineet oman erästelytukikohdan ja omia erästelymaita muutama vuosi sitten pohjoisesta. Suunnitelmissa on myös muutto pohjoiseen harrastusten perässä...
Ajatella, kaikki tämä, enkä edes itse ole metsästäjä. Olen niin sanottu perässähiihtäjä, kantaja, valokuvaaja... Olen suorittanut metsästyskortin v. 2009, mutten vielä tarttunut aseeseen. Lintuja karkottavien noutajien kanssa haulikkometsästys tuntuu hieman liian hätäiseltä minulle. Nyt meidän seitsenkuisen suomenpystykorvan pennun kanssa erällä mukana kulkiessa on jälleen alkanut tuntua siltä, että olisi mukava hiipiä haukulle ja palkita koira heleästä haukusta nasevalla pudotuksella.
On hieman ristiriitaista sanoa, että erästelyssä tärkeintä ei ole saalis. Saaliin vuoksihan siellä käydään, mutta reissu voi olla hieno ilman saalistakin. Tosin paskastakin reissusta voi tulla upea, jos saa saalista. Saalis on parhaimmillaan, kun se on saatu hyvässä yhteistyössä koiran kanssa. Ilman koiraa erästely ei ole mielekästä.
Metsän Tapiolta ei myöskään oteta, vaan Tapio antaa. Ahne ei saa olla. En ymmärrä metsästystä joka perustuu ainoastaan saaliin määrään, mutta ei laatuun eli mieliinpainuviin hetkiin metsässä, erätuliin ja tunnelmointiin. Eräromantiikkaan. Suomen nykyinen metsätalous, lukuisine metsäautoteineen, tarjoaa tilaisuuden ahneelle (ja rikolliselle). Olen kuullut selityksenä, että nykymetsästys on mennyt sellaiseksi. Ei se mene sellaiseksi, ellei itse mennä siihen.
Me lukeudumme hieman niihin toivottomiin eräromantikko metsästäjiin. Hakeudumme mielellämme vanhoihin "kulkemattomiin" kairoihin ja pahoitamme mielemme nykypäivän tehometsätaloudesta. Jätämme ampumatta hömelöitä eräämaajärvien taveja. Parhaiten eräromantikkopiirrettämme kuvaa eräs majavajahti kaverimme kanssa. Satuimme niinkin hyvälle majavapassipaikalle, että vain kymmenen minuutin kyttäyksen jälkeen lättähäntä lipui jokea ylös kortta kätösissään mutustellen. Näky oli niin suloinen, ettei mokomaa luontokappaletta hellinnyt ampua. Mukana (ilman asetta) ollut (metsästävä)kaverimme kertoi myöhemmin, että oli majavan nähtyään miettinyt ainoastaan, että kunhan Ville ei vaan ampuisi! Unohtumaton metsästysreissu ja luontokokemus, ihan ilman saalista.