Hildan karkumatkat

Koirien kanssa on kuluneella viikolla tullut vain metsälenkkeiltyä. Yhtenä päivänä lenkillä oli mukana siskoni ja hänen kultainen Cindynsä Hildan kanssa juoksentelemassa. Kallea ei voinut päästää irti, koska sillä on edelleen vain se yksi ja sama mielessä Cindyn kanssa, vaikkei Kallella ole enää edes munia... Muutaman kerran Kalle sai remmistäkin napattua Cindyn kunnon karhunsyleilyyn eikä Kallea haitannut vaikka Cindy murisi närkästyneenä.

Hildaakaan ei voi kohta päästää irti, sillä se on kunnostautunut karkailuun lähiaikoina. Se oli karannut mummultani, kun olimme talvilomareissulla Thaimaassa. Mummu oli ollut metsässä koirien kanssa ja sieltä tullessa kaatunut tuossa sillalla, joka on itsellekin hieman haasteellinen lumisena ylittää. Kalle oli jäänyt nätisti katselemaan ylös, ilmeisesti melkoisen tovin, yrittänyt mummua, mutta Hilda näki tilaisuuden ja livisti.

Mummu oli hädissään hälyttänyt vatsatautisen siskonimiehen ajelemaan kylää ympäri Hildaa etsimään. Jonkin ajan kuluttua mummun ystävä oli soittanut, että se sinun hoitokoirasi on täällä heidän pihalla! Mummu oli muutama päivä aikaisemmin käynyt koirien kanssa siellä kylässä. Koirat olivat kahvittelun ajan olleet ystävän aidatulla pihalla irti ja saaneet vielä keksiäkin.

Tänään Hilda teki minulle katoamistempun aamumetsälenkiltä tultuamme. Yleensä Hilda tulee kiltisti heti, kun sitä huutaa tai pillittää. Nyt ei kuitenkaan koiraa näkynyt eikä kuulunut missään. Vein Kallen sisälle ja huutelin metsän reunassa Hildaa ehkäpä n. kymmenisen minuuttia. Ajattelin jo, että onko se lähtenyt taas n. 500 metrin päähän keksiä kerjäämään, mutta kohta Hilda ilmestyi metsän suunnasta takaisin. Olisi tehnyt mieli olla sille vihainen, mutta sitä virhettä en kuitenkaan tehnyt. En kyllä ilmaissut tekoiloakaan vaan olin reagoimatta mitenkään. En reagoinut Hildaan vielä sisälläkään hetkeen mitenkään. Hilda istuskeli tovin olohuoneen lattialla hiljaksiin. Toivottavasti mietti, että karkureissu ei ehkä ollutkaan kauhean hyvä juttu.