Motokuskin lounastauko...

Hurautimme aamulla autolla noin tunnin verran Juntusrantaan Martinselkosen luonnonsuojelualueen kupeeseen. Vain pari kilometriä ajettuamme mieleen nousee ajatus mökkiin unohtuneesta kompassista. Tuttu maasto, sillä olemmehan viime syksynä kerran käyneet kyseisessä paikassa, emme siis palaa kompassia hakemaan. Se oli virrrhe.

Olimme reilun tunnin kulkeneet Halin kanssa, kun törmäsimme pyihin. Niiden perässä röntyillessä emme ollenkaan tajunneet, että ylittämämme metsäautotie ei ole sama minkä yli jo kerran menimme... Pyitä jallittaessa ja haukkua toivoessa vierähti tovi, kunnes putkahdimme taas tielle. Kuljimme tienvierimetsikköä mukamas autolle päin. Hali pöllytti riekon komeasti meidän suuntaan. Riekko pyyhki aivan likeltä ohi ja pikkukoira pienillä kintuillaan perässä minkä kerkiää.

Takaisin tielle tullessa hämmästys oli suuri, kun autoa ei vielä näy ja tiestä erkanee risteys vasemmalle. Risteys jollaista ei pitäisi olla...

Siinä sitä oli pähkiminen mihin kolmesta metsäautotien suunnasta lähdemme lampsimaan. Keli oli pilvinen, välillä jopa räntäsateinen,  ja tuulikin pyöritti niin, ettei selvää saanut. Onneksi meillä oli kartan palanen sentään ja sitä pähkäilemällä Ville äkkäsi, että saatamme olla putkahtaneet ihan toiselle tielle mille kuvittelimme. Mä olin pudonnut aivan kokonaan maailmankartalta, joten lähdin lampsimaan pöllämystyneenä, mutta mukisematta Villen päättelemään suuntaan.

Kohta alkoi kuulua jälleen tutuksi tullut ikävä metsäkoneen ärjyntä, kun se raiskasi puita nurin. Jossain vaiheessa moton äänten lakattua olin tokaissut, että tais kuljettaja lähteä lounaalle... Naurun remakka oli melkoinen, kun moton äänen jälleen kuuluessa tajuamme kulkeneemme jo äänen lakattua aivan väärään suuntaan. Vai että motomiehen lounastauko... Helpotus oli suuri, kun tuttu tienhaara vihdoin ilmestyi näkyviin. Mitä me teemme, kun eksymme? No, kävelemme takaisin autolle tietty. Hehheh.

Tänä syksynä on tullut eksyiltyä. Syyskuussa, kun saimme Hildan hienosta työskentelystä metson, olimme aivan pihalla olinpaikasta. Kompassi oli jäänyt taas pöytälaatikkoon. Vieras paikka. Silloin onneksi auringon pienen pilkahtelun ja tuulen suunnan avulla kuljimme suht oikeaan suuntaan selviten lopulta ihmisten ilmoille. Kyllä nyt täytyy muistaa ottaa kompassit mukaan, ennenkuin tapahtuu jokin totaalinen eksyminen erämaahan.

Piti Halin kanssa tehdä parin tunnin reissu, mutta meillä menikin hortoilun tuloksena kolmisen tuntia. Selviydyttyämme takaisin autolle hurautimme Taivalkosken nuotiopaikalle tulille. Tulistelun jälkeen teimme vielä Hildan kanssa lenkin, jolla näimme yhden pyyn. Ennen mökille lähtöä ja pimeän tuloa teimme vielä Halin kanssa pikkulenkin. Viime vuonna havaittu koppelorunsaus ei valitettavasti toistunut. Hali teki kuitenkin melkein parasta hakutyöskentelyä tähän asti. Laajaa ja vauhdikasta hakua etumaastossa sekä molemmille sivuille. Todella harmi, ettei kuitenkaan löytynyt haukuttavaa, noinkin hienon työskentelyn päätteeksi.

Erästelyreissulla vierähti ajomatkoineen, eksymisine ja erätulineen noin yhdeksän tuntia. 

Taivalkosken jylhä nuotiopaikka.

Käväsimme vanhaa myllyäkin kurkkaamassa. 

Myllyn lisäksi seisoimme tänään paikalla missä ammuttiin talvisodan ensimmäiset laukaukset 30.11.1939.

Sadepäivän laiskottelijat

Tänään tuuli navakasti ellei paikoin jopa myrskyisästi ja satoi reippaasti vettä koko päivän. 

Olisi nyt tämän viimeisen kanalinnustusviikon vielä jaksanut pitää hienoja ilmoja. Oli ne lumikelit vaan paljon puhtaammat ja valoisammat. 

Sadepäivä vierähti siivoillen, mökkiä talviteloille laitellen ja kyläillen. Koirat saivat telmuta mökin pihamaalla ja ottaa rennosti. Hali ja Onni rentoutuivat tuvan sängynpäällä kuten yläkuvasta näkyy.

Onni rentoutui myös tyhjentyneessä puukopassa.

Meillähän ei sitten Nanan ja Wilman ole eläimet saaneet tulla sänkyyn. 60 kiloa koiria jalkopäässä oli hieman liikaa... 

Hilda noudattaa sänkykieltoa, mutta Onni ei, eikä kyllä Halikaan... 

Kirjoittelen tätä vällyjen välissä. Hilda nukkuu pedillään lattialla. Hali minun jalkojen päällä ja Onni Villen jalkojen päällä...

Tämä kuva on jo syyskuisilta päivänokosilta kuten myös edellinen kuva. Hilda kuuliaisesti omalla pedillään, mutta tämä kaksikko sängyssä. Kyllä Hildakin välillä sängyssä käy, mutta vain pyynnöstä.

Huomiselle ja ylihuomiselle on onneksi luvattu parempaa keliä. Loppuu tämä lötköttely ja alkaa viimeinen rypistys ennenkuin tämä ilo loppuu taas melkein vuodeksi...

Koppelo!

Kävimme aamusta heittämässä Hildan kanssa erästelylenkin tästä mökiltä kävellen valtionmaille. Sen jälkeen hieman siivoilimme mökkiä ja lähdimme Halin kanssa kierrokselle. Onnistuimme valitsemaan niinkin huonon maaston, että Hali ei, hetkittäin jopa oikein hyvin irtoavan, haun tuloksena löytänyt linnun lintua.

Eilen Hali ei iltapäivälenkillään irronnut oikeastaan ollenkaan. Sillä oli valitettavasti myyrientonkimisvaihde silmässä. Vaihde kääntyi lintuasentoon vasta, kun iso ukkometso lähti maasta lentoon. Valitettavasti, oikeasta vaihteesta huolimatta, tämän jälkeen ei enää löytynyt lintuja.

Hali sai jäädä tunniksi autoon odottamaan, kun heitimme Hildan kanssa lenkin. Hilda pöllytti komeasti riekon ampumahollille. Oli niin upeaa työtä, että koira olisi palkkionsa ansainnut pudotuksen muodossa, mutta mehtikana on tosiaankin tänä vuonna rauhoitettu. Autolle palaillessa melko kaukana näimme joko akkateeren tai koppelon lentävän.

Hildan reissun jälkeen kävimme Halin kanssa kiertämässä vielä mökin lähistön vaaran. Laella lensi isohko pöllö. Autolle palaillessa Hali pöllytti vaaran alarinteeltä riekon. Lumiseen aikaan riekkojen ei ilmeisesti valkoisen suojavärinsä ansiosta tarvinnut liikkua mihinkään, koska niitä ei ole näkynyt, paitsi nyt, kun vesisade vei lumet mennessään.

Harmiksemme kiersimme Halin kanssa tänään siis "tyhjää" metsää, mutta sitä ennen Hildan kanssa kävi koppelomainen flaksi!

Hilda, koppelo ja noudosta nenään kiinnittynyt höyhen.

Halin erästelymaastoja eiliseltä. Huomaa männyn latvaan katkenneesta kelosta kiinnittynyt latva. Ja pieni punainen koera männyn alla.

Tämä kelo oli katkennut ja pompannut pystyyn jääneestä tyvestä noin metrin päähän pystyyn.

Tässä pitäis näkyä Hali leiskauttamassa puron yli. Nopea koira, hidas kännykkä.

Hali!

Sammal oli kirjaillut upeita ruusukuvioita isoon kivenlohkareeseen.

Eilen iltapäivällä, lähes koko päivän kestäneen, sateen jälkeen pilkahteli aurinko.

Tuulta päin!

Eilen oli aivan karsea keli. Pidimme suosiolla erästelystä vapaapäivän. Kävimme aamusta kuitenkin narulenkin koirien kanssa. Silloin vihmoi terävää lunta päin pläsiä! Iltapäivällä rupesi satamaan vettä. Pakkanen meni persiilleen: + 5 astetta.

Tänäänkään ei ollut mikään unelma ilma, mutta lähdimme silti Halin kanssa erälle. Kiipeilimme särkkää ylös ja alas melkoisen navakassa tuulessa. Emme nähneet kuin jälkiä lumessa... Reissussa vierähti noin tunnin tauolla neljä tuntia. Sinä aikana Hali pyydysti neljä hiirtä... ja söi ne. Välillä se irtosi hyvän matkaa meistä ja teki hienoa työskentelyä, mutta lintua ei löytynyt.

Metso näytti meille kyllä isosti keskaria. Särkillä oli paljon tepastelujälkiä, mutta ainut metso näyttäytyi, kun lähdimme mökille ajelemaan. Hyvä, kun olimme auton menosuuntaan saaneet käännettyä, niin komea ukkometso pyyhkii auton vasemmalla sivulla. Kiihdyttää niin, että pääsee lentämään auton editse tien yli ja suihkii auton oikeaa sivua takaisin sinne mistä ikinä tulikin meille ilkkumaan.

Piinaavista piinaavin tunti!

Torstaina erästelimme ensin tunnin Halin voimin ja sitten pari tuntia Hildan voimin. Hali sai aikaan yhden hätäisen pyyhaukun, kun olimme n. 50 min. kulkeneet. Hilda löysi vain poron koiven ja isohkon tupon poron karvaista nahkaa... Soma vietti saikkupäivää, koska kehitti itselleen vesihännän edellispäivästä.

Iltapäivällä miehet kävivät Hildan kanssa vielä pienehköllä lenkillä meidän mailla suoraan mökiltä. Jyrki oli nähnyt koppelon ja pyyn, mutta liian kaukaa olivat lähteneet.

Perjantaina kiersimme aamusta meidän jokipalstaa. Jyrki ja vesihännän selättänyt Soma joen tällä puolen ja me tois puol jokke Halin kanssa. Täl pual jokke oli näkynyt koppelo ja musta teeri, mutta ei ampumahollilta. 

Meillä meni Halin kanssa aamun ensimmäinen tunti aivan haaskuun. Hali säntäsi hetikohta porojen perään. Episodissa vierähti tunti! Hali juoksi porojen perässä niin pitkälle, että puuskaisesti puhaltamaan ruvenneessa tuulessa haukkukin hävisi kokonaan. Siinä sitä kuule tunnin aikana ehtii miettiä kaikenlaista... Päällimmäisenä aatoksena tietysti, että miksi emme älynneet kytkeä Halia heti, kun porot näimme... Seuraavaksi mieltä kovertaa ajatus muista porotokan perässä jolkottavista saalistajista. Olin aivan varma, että susi nappaa Halin. Porojen ja hirvien jälkien perässä nimittäin oli juosta jolkottanut joko iso hirvikoira tai susi. Askelparin pituus oli n. 2 m ja välikin reilu puolimetriä...

Kuljimme Halia vislaillen ja huudellen. Ensin etenimme rintamana, mutta sitten jonkin matkaa peräkkäin. Äkkäsin kuitenkin, ettei ole mitään järkeä kulkea peräkanaa huudellen. Käännyin takaisin. Aikomuksena lähteä uudestaan lumisen metsään kadonneita jälkiä etsimään. Torppasin kuitenkin sen ajatuksen, ettei metsässä ole kohta emäntäkin hukassa. Mieleen välähti Halin edellisestä "karkureissusta", että olisiko Hali voinut tulla lähtöpaikalle, vaikkei siellä tälläkertaa ole edes autoa, koska Jyrki jätti meidät siihen. Lähtöpaikalta Hali kuitenkin löytyi! Siellä se istua kökötti kuin orpo piru. Olimme molemmat pakahtua riemusta, kun näimme toisemme! Tähän perheeseesn hankitaan nyt tutkapanta, omia sydämentykytyksiä lieventämään.

Torstaina oli vielä upea keli erästellä. Tyven, aurinkoinen, aivan sininen taivas ja -7 astetta. 

Koivut hohtivat hopeisen kauniina, vain teeret puuttuivat.

Hildan poronjalka löytö.

Tervastulet. Mikä tuoksu!

"Mamma löytyi, jeeeeee!"

Perjantaina oli pilvinen ja tuulinen keli. En vaan kyllästy ihailemaan näitä tykkylumisia erämaisemia! Ystävä lähetti kuvan, kun olivat etelässä suppilovahveroretkellä. En voi kuvitella, että kotopuolessa on vielä musta maa. 

Erävieraatkin lähtivät kotimatkalle. Kiitos vierailuista molemmille porukoille! Otetaan uusiksi taas!

Haukku raikaa!

Tänään erästelyaamu valkeni pilvettömänä ja kylmänä - 14 astetta. Meillä vaihtui eilen erästelyvieras lennossa tai itseasiassa 9 h ajossa. Timo ja Santtu lähti yhdeksältä ja Jyrki ja Soma tuli n. klo 18. Timon kanssa erästelimme valtion mailla, mutta Jyrkin kanssa kierrämme Villen metsästysseuran alueita, koska tänne Itä-Suomussalmen alueelle ei enää saanut valtion lupia.

Olimme aamulla reippaina liikenteessä klo 09. Puuterilumi suhisi ja narskui kengän alla. Pakkanen nipisti poskipäitä. Hilda ja Soma tuli todettua porovapaiksi, kun erästelymaastomme lähtöpaikassa oli porotokka.

Ei oltu kyllä kauaa kuljettu, kun Jyrki oli jo bongannut teeriä ja koppelon. Me pyitä ja teeriä. Eivät antautuneet kuitenkaan eräksi.

 Kiertelimme aukkoja sekä niiden reunametsiköitä. Ville heittäytyi persiilleen jossain välissä. Jyrkin suunnasta kuului naseva kommentti, että hän luuli, että metso rysäytti lentoon! ;) Olimme noin puolitoista tuntia kulkeneet, kun rupesimme pitämään välitaukoa. Yhtäkkiä Jyrki äkkää, että teeri lentää yli. Samassa niitä tulikin oikein tokallinen! Ville ampui perässätulijoita, ja musta teeri putosi kimaltelevaan hankeen. Hilda taisi hoopoilla ampumasuuntaan, mutta Soma, vanhana konkarina, katsoi mihin lintu putosi ja nouti komean ukkoteeren meille!

 

Hippasen kohmeiset flikat auton peräkontissa.

Nuotiotulien jälkeen palasimme mökille. Ilma oli kerrassaan upea sinisine taivaineen ja kirkkaine auringonpaisteineen. Pakkanenkin oli laskenut päivänmittaan - 7 asteeseen. Pakkohan se oli vielä erälle lähteä. Menimme eri porukassa. Jyrki Soman kanssa ja me Halin. Meillä kävi aivan älytön tuuri. Pyitä pomppasi pellon reunametsiköstä. Yksi jäi puuhun istumaan. Otin siitä valokuvia ja rupesin videokuvaamaan, kun lumihiutaleet leijasivat niin kauniisti taustalla. Salaa toivoin Halin tulevan haukkumaan.

Kun Halia ei kuulunut lopetin kuvaamisen, mutta sillä siunaamalla Hali ilmestyy paikalle ja pöhäyttää maasta reilun kokoisen pyypoikueen lentoon. Niitä näytti jäävän puuhun, hyvä! Alan taas videokuvata, ja haukku raikaa! Hali haukkui puuta, missä pyy on ja syöksähtää haukkuen vielä lähemmäs puuta. Silloin Ville ampuu, ja pyy putoaa hankeen. Hali innoissaan pyyn kimppuun, ottaa sen suuhun ja kantaa. Poispäin meistä, mutta nätisti kuitenkin luovuttaa saaliin Villelle. Hali sai pyystä kiitospalat.

Voi pojat mikä erästelypäivä! Jo itsessään keli oli mitä upein ja siihen kruunuksi vielä ukkoteeri ja Halin haukkuun ammuttu pyy. Kyllä aurinko säteili kilpaa meidän kanssa.

Ahma

Tänään meille tarjoutui tuhannen taalan paikka. Laitoimme omalla metsäpalstalla Halin aivan tuoreille metson lumijäljille. Hali lähti upeasti seuraamaan jälkeä. Seurasi tarkasti hyvän matkaa, mutta sitten pyyhki meidän editse toiseen suuntaan. Hetki siitä, niin ukkometso rysäyttää lentoon männiköstä meistä noin parikymmentä metriä matkaa! Mitä ihmettä, miksei Hali haistanut sitä?!?

Seurasimme jäljistä mistä Hali oli mennyt. Sen jäljet kääntyivät vain noin kymmenen metriä ennen metsoa! Metso ei ollut köpötellyt olinpaikkaansa vaan lennähtänyt. Ja tästä kohtaa erkani ahman jäljet, joita Hali oli lähtenyt seuraamaan!

Voi hemmetti, että harmitti. Halilla oli niin lähellä saada perslähtö ukkometsosta. Ja ajatella, jos se olisi noussut puuhun, jos Hali olisi haukkunut. Jos ja jos...

Meidän palstalla oli jäljistä päätellen liikkunut porotokka, joiden perässä ahmat olivat olleet. Hali jostain syystä seuraili kovin ahmojen jälkiä. No, ahmahan kuuluu näätäeläimiin... Pitänee linnustuksesta vaihtaa ei mihinkään pien- vaan suoraan suurpetoihin Halin kanssa!
(Ja tosikoille tiedoksi, että joo tottakai kunnioitamme  ahmaa rauhoitettuna eläimenä...).

Hali ahman jäljillä.

Parempi pyy pivossa...

Eilen Hali pääsi mukaan erästelemään. Hurautimme autoilla toinen reitin toiseen päähän ja toinen toiseen. Treffit oli sovittu noin reitin puoleen väliin, jossa oli tulistelu tauko ja autonavaimien vaihto. 

Keli oli kovin sumuinen ja pilvinen. Lopulta rupesi satamaan lunta, sillä seurauksella, että nyt lunta on reipas 10 cm! Jos eilen haaveilimme pilkkivehkeiden kaivamisesta esiin, niin nyt alkaa eräsukset kuumottamaan.

Eilisellä reissulla ei näkynyt kuin riekkoja ja tulilla Ville bongasi männyn latvasta metson. Oli kuitenkin tosi kaukana n. 400-500 m päässä. Ville ei päässyt edes pariinsataan metriin, kun metso lähti.

Reitillä oli vesieste ylitettävänä. Pakko oli antaa periksi, ja kantaa Hali yli!

Tulilla.

Tänään erästelimme noutajien voimalla itärajan pinnassa Murhijärvellä. Pitkospuut oli ikävästi hautautuneet lumeen, mutta maisemat olivat kuitenkin komeat kulkea.

Reissussa vierähti, noin tunnin ajomatkalla, seitsemän tuntia (Hali oli ollut nätisti mökissä). 

Metsot loistivat poissaolollaan, mutta pyy antautui eräksi. 

Hilda antoi meille ensin vinkkiä, että on tai on ollut lintua. Ei pystynyt kuitenkaan paikallistamaan niitä ja katosi kumpareen taa. Liekö siellä ajanut lintuja. Ilmestyi takaisin, mutta jatkoi edemmäs Timon ja Santun luo. Meitä paikka jäi kuitenkin kiinnostamaan. Ihankuin olisi rapse kuulunut ja puissa näkynyt liikettä. Ville astui muutaman askeleen edemmäs, niin pyy pomppasi kuusen alaoksilta. Pum, ja pyy putosi hankeen. Hilda juoksi paikalle ja sai kunnian noutaa arvon saaliin. 

Aika sitkeässä pyy tuntui olevan. Hermo kuitenkin lopulta petti, ja pyy teki virhearvion. Voi olla, että metsotkin istuivat visusti männyissä meidän menoa turvassa katsellen.

Harmillista, ettei Timo onnistunut saamaan saalista. Mutta onneksi hän oli tyytyväinen kansallisromanttiseen lenkkiimme. Kuulemma jo isojen kelojen paljous oli elämys sinänsä.

 

Ville lähti vielä reissun päälle hirveä paloittelemaan. Minä heitin parin tunnin lenkin Halin kanssa. Hali haukkui taas koppeloa, mutta se ei kestänyt haukussa kauaa. Pöllytimmemyös pyyn, jonka perään Hali juoksi, mutta ilmeisesti hukkasi sen sitten.

Eilen heitimme iltapäivästä vielä Hildan kanssa lenkin tässä mökin kupeessa. Pari ukkometsoa lähti, mutta ottivat varman päälle, ja lähtivät tosi kaukas.

Jäiden laulu

Aamuseitsemältä metsämiesten tyynyt olivat liian hyvin, vaikka mökki oli edellisenä iltana saatu lämpiämään - 3 asteesta + 10 asteeseen. Ja taisi joillain edellisyön viimeiset tervetulokonjakit kumistella hieman otsalohkossa jos toisessa. Yhdeksän jälestä reipas porukka suuntasi mökiltä jalkaisin valtion maille. Ei oltu päästy kuin tuohon tielle, niin jo kaksi teertä pyyhki ylitsemme.

Suuntasimme kohti edessä olevaa rinnettä. Olimme vaan totisesti myöhässä. Naapuri oli jo siellä. Latvoissa oli istunut 15 metsoa!!! Mekin näimme pari... naapurin peräkontissa...

Aamu oli rapsakka - 12 ja aurinkoinen. Tuli mieleen helmikuu. Keli oli kuitenkin muuttumassa pilviseksi ja lauhtumassa. 

Lammet on muuten jäässä. Jäät soivat komeasti, lähes katkeamaton kumina kuului koko aamupäivän. 

Hörpimme kahvia pilvistyvässä säässä suonlaidalla, kun yhtäkkiä metsän reunaa nulkhaa hirvi! Se hölkkäsi suon yli ja tuli aivan meidän vierestä, ihan ns. haulikkohollilta. Ville huusi sille Morjes, niin hirvi pysähtyi hetkeksi katselemaan. Hetken perästä hirven jälkiä hölkkäsi rauhaksiin hirvikoira. Mulla ei tietenkään ollut kamera mukana, kun olis saanut komeita hirvikuvia.

Meillä on täällä pari vierailevaa tähteä. Villen työkaveri koiransa Santun eli Sandelsin kanssa. 

Santtu on Hildan pentuajan leikkikaveri, vain kuukauden Hildaa nuorempi labbis.

Hali ei päässyt tänään kuin minun kanssa rantaa kiertämään. Kikkailtiin ensi jäillä, jotka tuntuivat jo pilkkikelpoisilta. ;) Mökille palatessa Hali kuuli puusta siiven iskuja ja haukahti. Samassa koppelo ponkaisi siivilleen. Hali lähti seuraamaan, mutta toisesta puusta läväytti ukkometso siivilleen. Hali seurasi sitäkin jonkin matkaa. Ukko tuli ihan mun päältä! Kuultiin vielä kolmannet lähdöt. Sekin oli ilmeisesti ukko, koska tallin nurkalle saavuttuamme metsän reunapuista lähti ukkometso.

Eilen illalla, mökille saavuttuamme kahdeksan ajotunnin jälkeen, teimme Halin kanssa hieman reilu tunnin metsästyslenkin ennen pimeää. Pöllytimme lapin pöllön äänettömille siivilleen! Komea ilmestys! Hali otti myös hienot haukut, kun olimme noin tunnin kävelleet. Pakkanen oli purrut maan rapsakan narskuvaksi, joten haukulle hiipiminen oli mahdotonta. Kivääripaikkaakaan ei ollut. Noin kuuteenkymmeneen metriin pääsimme, kunnes selvisi mitä Hali niin kiivaasti haukkuu. Ukkometso tulla pyyhki ylitsemme! Ei kestänyt haukussa, niin, että olisi ampumahollille päästy. Hieno tilanne silti, ja Halilta paras haukku tähän mennessä. Aivan oikean puun alla ja vielä kiersi puuta haukkumassa.

Minä ja metsästys: popsi, popsi porkkanaa!

Taajamafarmari kirjoitti metsästyksen merkityksestä osuen juuri minun ajatuksiini. Metsästyspäivä on todellakin onnistunut, jos sattuu tekemään jonkin eläinhavainnon, jos vielä koira toimii. Saalis tulee vasta näiden jälkeen. Huomaan monesti metsästysreissuilla kulkiessa oikein kaipaavani, en niinkään saalista, vaan jotain upeaa, erikoista luontohavaintoa.

Metsästys on yllättäviä kohtaamisia luonnossa.

Kuten taajamafarmari, niin minäkään en ole lähtöisin metsästävästä perheestä. Olen kuitenkin aina viihtynyt metsässä ja maaseudulla. Vaikka asunkin kaupungissa, tosin onneksi pienessä sellaisessa, olen sielultani maalaislapsi.

Nuorempana rakastin hiihtämistä, harrastin jonkin verran suunnistusta ja kävin jopa sienestämässä. Viime vuosituhannella eli joskus -90 luvun puolivälissä, rupesin käymään mukana jänismetsällä. Tällöin minulla oli hyvin negatiivinen MIELIkuva metsästyksestä. Kuvittelin, että ajokoira ajaa saaliin suoraan metsästäjän syliin, ja metsästäjä vain ampuu jänöparan ja se on sitten siinä.

Miten väärässä olin mielikuvineni. Metsästys ei ollut ollenkaan näin suoraviivaista. Yleensä metsästäjä seisoi saaliiseen nähden väärin, katsoi juuri vasemmalle ja jänö paineili oikealta tai sitten koko jänöä ei näkynyt, vaikka ajohaukku raikasi kirkkaana. Yleensä jahtireissuilta palattiin ilman saalista, mutta monia luontokokemuksia rikkaampana.

Metsästys on erätulia.

Varsinainen innostus metsästykseen syttyi aviomieheni kanssa. Aviomieheni on kotoisin Suomen entisestä pääkaupungista, mutta myös hyvin erähenkinen ajatelmineen. Hänen metsästyskortin suorittaminen tämän vuosituhannen alkupuolella, avasi meidän molempien ovet sellaiseen maailmaan, joka vei sydämeltään metsästäjä-keräilijät täysin mukanaan. Ensimmäinen kanalinnustusreissu pohjoiseen. Viikon rämpimisen jälkeen saaliina erästelyn viimeisenä päivänä yksi pyy, jonka ei-niin-toimiva koira söi... Hieno reissu, millä sitä malttaa odottaa ensi syksyyn, jotta pääsee taas!

Tästä reissusta alkoikin jokavuotinen perinne, joka on edennyt jo sellaisiin mittapuihin, että olemme hankkineet oman erästelytukikohdan ja omia erästelymaita muutama vuosi sitten pohjoisesta. Suunnitelmissa on myös muutto pohjoiseen harrastusten perässä...

Ajatella, kaikki tämä, enkä edes itse ole metsästäjä. Olen niin sanottu perässähiihtäjä, kantaja, valokuvaaja... Olen suorittanut metsästyskortin v. 2009, mutten vielä tarttunut aseeseen. Lintuja karkottavien noutajien kanssa haulikkometsästys tuntuu hieman liian hätäiseltä minulle. Nyt meidän seitsenkuisen suomenpystykorvan pennun kanssa erällä mukana kulkiessa on jälleen alkanut tuntua siltä, että olisi mukava hiipiä haukulle ja palkita koira heleästä haukusta nasevalla pudotuksella.

Metsästys on upeita auringonnousuja ja laskuja. Estetiikkaa.

On hieman ristiriitaista sanoa, että erästelyssä tärkeintä ei ole saalis. Saaliin vuoksihan siellä käydään, mutta reissu voi olla hieno ilman saalistakin. Tosin paskastakin reissusta voi tulla upea, jos saa saalista. Saalis on parhaimmillaan, kun se on saatu hyvässä yhteistyössä koiran kanssa. Ilman koiraa erästely ei ole mielekästä.

Metsän Tapiolta ei myöskään oteta, vaan Tapio antaa. Ahne ei saa olla. En ymmärrä metsästystä joka perustuu ainoastaan saaliin määrään, mutta ei laatuun eli mieliinpainuviin hetkiin metsässä, erätuliin ja tunnelmointiin. Eräromantiikkaan. Suomen nykyinen metsätalous, lukuisine metsäautoteineen, tarjoaa tilaisuuden ahneelle (ja rikolliselle). Olen kuullut selityksenä, että nykymetsästys on mennyt sellaiseksi. Ei se mene sellaiseksi, ellei itse mennä siihen.

Me lukeudumme hieman niihin toivottomiin eräromantikko metsästäjiin. Hakeudumme mielellämme vanhoihin "kulkemattomiin" kairoihin ja pahoitamme mielemme nykypäivän tehometsätaloudesta. Jätämme ampumatta hömelöitä eräämaajärvien taveja. Parhaiten eräromantikkopiirrettämme kuvaa eräs majavajahti kaverimme kanssa. Satuimme niinkin hyvälle majavapassipaikalle, että vain kymmenen minuutin kyttäyksen jälkeen lättähäntä lipui jokea ylös kortta kätösissään mutustellen. Näky oli niin suloinen, ettei mokomaa luontokappaletta hellinnyt ampua. Mukana (ilman asetta) ollut (metsästävä)kaverimme kertoi myöhemmin, että oli majavan nähtyään miettinyt ainoastaan, että kunhan Ville ei vaan ampuisi! Unohtumaton metsästysreissu ja luontokokemus, ihan ilman saalista.

Metsästys on monisyistä. Se on epäonnistumisia ja onnistumisia.

Se on jotain sellaista mikä pitää kokea, ei selittää. Eikä sitä silti kaikki tajua. 

Eikä tarvitsekaan tajuta, mutta ei myöskään tuomita. 

Liha on kuitenkin aina murhaa, yrittää sitä kaunistella miten päin vain. Syön kuitenkin paljon mieluummin lihaa, jonka alkuperän tiedän. Kärjistettynä mielestäni henkilön, joka ei itse pysty laittamaan lihaansa päiviltä, tulee olla kasvissyöjä. Minunkin pitäisi, siis ainakin vielä, popsia porkkanaa.